Näyttää siltä, että julkinen valta haluaa juuri nyt investoida palveluihin ja turvallisuuteen, jotka perustuvat julkiseen viranomaistoimintaan, univormupukuisten määrään ja kovaan maanpuolustukseen. Kovista turvallisuusrakenteista ei säästetä samalla kun hyvinvoinnin peruselementtejä ajetaan alas. Ahdinko ajaa kansalaisia kadulle osoittamaan mieltä kuten Ranskan esimerkki osoittaa. Mielenosoitukset vetävät mukanaan muitakin mellakoitsijoita, jotka käyttävät katujen levottomuutta varasteluun ja tuhoamiseen. Ainakin minua epäilyttää lisäävätkö kasvavat investoinnit poliiseihin turvallisuutta. Olisiko viisaampaa hakea tasapainoa korjaamalla pahimmat hyvinvoinnin puutteet hyvinvointipolitiikan keinoin??
Tihentyvissä kaupunkikeskustoissa ja lähiöissä kansalaiset eriytyvät sosiaalisen median polarisoituviin ryhmiinsä ja tuskin tuntevat toisiaan. Yksinäisyys on myrkkyä turvallisuuden tunteelle. Maaseudulla taajamissa puolestaan ihmiset näkevät julkisten rakenteiden etääntyvän. Kyläyhteisöllisyyttä on vielä jäljellä.
Kaupungeissa luontevan naapuriavun kasvattamisella on paljon potentiaalia. Keski-Euroopassa panostetaan naapurustoja vahvistavaan sovellukseen osana hyvinvointia ja turvallisuutta. Vahvoja naapurustoja rakentavan sovelluksen käyttäjiä on jo noin miljoona kotitaloutta. Nimellään ja kasvoillaan toimivat naapurustot lisäävät turvallisuutta luomalla sosiaalista yhteenkuuluvuutta a ja naapuriapua tuttuuden kautta. Sujuvassa hyvinvoivassa arjessa kannattaa tuntea naapurustonsa. Arjen avun tarpeessa saati vakavassa kriisitilanteessa ei ole varaa eristäytyä tai kuplautua pelkästään samanmielisten kanssa.
Halvinta ja vahvinta sosiaalista pääomaa ollaan heikentämässä merkittävästi. Sosiaali- ja terveysministeri käy omaa taisteluaan ”järjestörälssiä” vastaan ja tulee sillä varjolla puolittaneeksi kansalaisyhteiskunnan toimintojen rahoituksen, joka on yksi Suomen hyvinvoinnin, onnellisuuden ja myös turvallisuuden kulmakivistä. Hyvinvointialueet vetäytyvät paikallisesta vastuusta keskittämällä ja ohentamalla paikallista rakenteellista sosiaali- ja yhteisötyötä. Kunnat välttelevät investoimasta mihinkään, joka edes haiskahtaa sosiaali- ja terveydenhuollolta tai pelastustoiminnalta. Kansalaisten turvallisuuden näkökulmasta tällaiseen kehitykseen ei ole varaa!
Onnistuneet investoinnit ovat usein rahallisesti pieniä ja arkisia, mutta niillä on mittavia tuloksia. Hämeenlinnassa alueellinen yhteisötoiminta, aluetyö, käynnistyi 1990-luvulla osana lähiöiden fyysistä perusparannusta. Toimijoina ovat olleet julkinen valta, kansalaiset sekä järjestöt. Toiminnan kulmakivenä oli vahva asukkaiden tarpeista lähtevä tekeminen. Yhteisöllisiä olohuoneita ja aluetupia oli useita eri puolilla kaupunkia. Niiden sisällä aluetyötä toteuttivat asukkaat itse, lukuisat eri järjestöt, seurakunnat, vapaaehtoiset ja muun muassa sosiaalityö. Käynti- ja kävijämäärät laskettiin kymmenissä tuhansissa. Kaupungin taloudellinen tuki oli merkittävä, kunnes se hiipui hyvinvointivalmistelun myötä 2020-luvun taitteessa. Julkiset vastuut hämärtyivät ja alettiin pelata ”ei-meidän-vastuulla” -peliä julkisten toimijoiden kesken.
Olemme kuulleet monesta suusta sloganin; ”Rahaa ei ole!” On hyvä muistaa, että edelleen julkista rahaa käytetään mittava määrä palveluihin ja turvallisuuteen. Arjessa ja vaikeiden tilanteiden tullessa hyvinvointia lisäävät tutut naapurustot, vahvat lähiyhteisöt ja paikallinen hyvinvointityö. Kysymys on siitä, miten rahaa suunnataan ja mitä sillä saadaan aikaan. Kehityksen suunnan voi aina muuttaa!
Kolumni on julkaistu alun perin Hämeen Sanomissa
Jukka Lindberg, julkisen johtamisen asiantuntija
Sirpa Ylikerälä, sosiaalityön lehtori HAMK
Kirjoittajat toimivat Hämeenlinnan sosiaali- ja terveydenhuollossa 2009 eteenpäin sosiaali- ja terveydenhuollon tilaajaorganisaatiossa ja myöhemmin kaupungin sosiaali- ja treveydenhuollossa. Jukka Lindberg toimi tilaajajohtajana ja Sirpa Ylikerälä sosiaalisen tuen palvelujen tilaajapäällikkönä.